Tarkkailin tänään ihan ennalta suunnittelematta ihmisiä erityisissä tilanteissa. Alunperin yritin matkustaa töistä Agricolan kirkolle messuun, mutta suunnitelmat muuttu kesken kaiken kun juna pysähty yli puoleksi tunniksi kahden aseman välille. Mua harmitti, etten ollu hokannu ottaa lukemista mukaan ajankuluksi, joku muu junassa valitti konnarille ja veturikuskille kovaan ääneen kun junan ovet oli lukossa eikä päässy kävelemään rataa pitkin pois. Se oli niin hyvää viihdettä, että mä jätin vanhan Metro-lehden lukemisen kesken. Puolen tunnin odottelun jälkeen juna pakitti edelliselle asemalle ja päästi väen laiturille. Mä pähkäilin minne jatkaisin ja minkä bussin kyytiin hyppäisin.

Ihan hyvän bussin valkkasin ja löysin sattumalta vielä päättärinki nii pääsin bussissa istumaan. Tosin kello oli yhtäkkiä niin paljon että päätin jättää messun välistä ja tähdätä omalle sohvalle. Matkalla toisilleen tuiki tuntemattomat keskusteli siitä kuinka juna jätti ja missä on se tietty pysäkki ja kuinka se toinen ei sitä tienny ku seki oli siitä junasta vaihtanu bussiin ja ettei ne ollu kumpikaan ennen menny tätä reittiä ku tää bussi nyt meni.

Siitä hyvästä bussista vaihdoin kesken kaiken toiseen, vielä täydempään bussiin, joka ajo jo kotia kohti. Siellä tuli mieleen, että eipä tuu Suomessa kovin usein tilanteita joissa vieraat ihmiset ois näin lähellä toisiaan. Swazeissa oon viimeks ollu kiinni vieraassa ihmisessä bussimatkalla. Eikä ne ihmiset oikeen ois tahtonu olla niin lähekkäin. Ei ainakaa ihan omasta alotteesta, mutta kun joka pysäkillä tuli aina vaan lisää väkeä etuovesta, oli takaosassa jo pikkuhiljaa pakko mennä kylki kylkeen kiinni.

Tekniset viat julkisessa liikenteessä tuottaa kyllä kivasti yhteisöllisyyttä yllättäviin paikkoihin. Vaikka oisin tietty voinu käyttää iltani paremminki ku istumalla kaks tuntia ja kaks minuuttia julkisissa.