Joku kumma juttu siinä on, että kun meinaa hajota asioitten alle, ja epätoivo on jo tositosi lähellä (oikeestaan jo ainaki puolittain paikan päällä), nii jostain sitte vaan ilmestyy niitä rohkasevia juttuja ja sitä fiilistä, että asiat hoituu. Että ei hätää Emma, ota rauhassa, etene askel kerrallaan. Kyllä tämä tästä. On sellasia ystäviä ja siskoja ja työkavereita ja on joku kumma, joka on kirjottanu eri kirjoihin näitä päiviä varten sellasia raamatunkohtia, että homma tuntuu olevan Korkeemmas Käres. Eilen illalla vähän hätäsesti luin jo tätä päivää Joka päivä armon suojassa -kirjasta: "Ilkeä loukkaus iskee syvän haavan, viiltää sydämeen saakka." (Snl. 20:30) ja "Kiitos, että saan valittaa sinulle kokemani epäoikeudenmukaisuuden .. et häkelly valituksestani ... anna altis mieli sovinnolle." Tänään taas töissä Bill Hybels muistuttelee Rohkeaa uskoa päivittäin -kirjassa, että "Jumala on turvamme ja linnamme, auttajamme hädän hetkellä. Sen tähden emme pelkää, vaikka maa järkkyy, vaikka vuoret vaipuvat merten syvyyksiin." (Ps. 46:2-3) ja että rohkeus kasvaa kun kohtaa vammauttavat pelot. Huippua. Elämä voittaa. Pikkuhiljaa näyttää solmut löystyvän ja lopulta aukeevan. Ja aina on vaihtoehtoja. Onneksi.